Hanna Gullichsen: Joulu täynnä rakkautta

Tuossa olisi hyvä paikka joulukuuselle, Hanna Gullichsen suunnittelee ja mittailee katseellaan uuden kodin olohuonetta. Avaraan huoneeseen virtaa valoa seinän kokoisista ikkunoista. Takkatuli ja kauniit puulattiat luovat lämpöistä talvitunnelmaa. 1970-luvun bungalow-talosta tuli Hannan viisihenkisen perheen koti elokuussa, kun he luopuivat asunnosta Helsingin keskustassa ja muuttivat pääkaupunkiseudun laitamille luonnon helmaan.

– Muistan, kun tulimme katsomaan taloa kesällä ensimmäisen kerran. Näin heti, että täällä meidän perheen olisi hyvä olla. Vaikka pidän kaupunkiasumisestakin, tässä elämäntilanteessa on kiva, että lenkkipolut ja hiihtoladut alkavat kotiovelta. Myös lisätila tulee tarpeeseen. Hannan ja puoliso Joonas Laurilan vauvan laskettu aika on joulukuussa. Perheessä asustavat ennestään pariskunnan viisivuotiaat kaksospojat ja 14-vuotias esikoispoika Hannan edellisestä liitosta.

– Jos joku olisi kertonut nuorempana, että minusta tulee suurperheen äiti, en varmasti olisi uskonut sitä. Nyt en voisi kuvitellakaan muunlaista elämää. Pidämme Joonaksen kanssa siitä, että kotona on menoa ja meininkiä. Meidän perheessä on hyvä dynamiikka.

Taloaan Hanna ja Joonas ovat remontoineet vauhdilla, jotta suurimmat urakat valmistuvat ennen vauvan syntymää. Pihalla on uusittu salaojitusta, ja sisätilojen kaikki pinnat on remontoitu. Keittiön muodonmuutos oli työkseen ruokakuvauksia tekevälle Hannalle tärkeä.

– Keittiömme on kooltaan varsin kompakti, mutta tietyistä jutuista en halunnut tinkiä. Siksi meillä on nyt tupla-lavuaari ja kaksi uunia.

Juhla joka maanantai

Keittiö ei ole Hannalle pelkkä työpaikka. Se on kodin sydän ja tapahtumien keskipiste, joka on parhaimmillaan silloin, kun huone on täynnä ystäviä ja kattilat porisevat. Hannalla ja Joonaksella on tapana kutsua tuttavaperheitä syömään sunnuntai-iltapäivisin. Jos seuraavana päivänä ei ole kiirettä, vieraat voivat jäädä yöksikin.

– En ole ikinä pitänyt kyläilyjä stressaavina. On kiva aloittaa päivä sillä, että mietimme yhdessä Joonaksen kanssa, mitä ruokaa aiomme laittaa. Eikä sen tarvitse olla mikään viiden ruokalajin menu. Meillä voidaan tarjota vieraille vaikka jauhelihakeittoa. Hannan kodissa kyläilijät ovat tottuneet siihen, että jokainen saa halutessaan osallistua ruoanlaittoon. Usein niin käy jo käytännön syistä.

Miksi kaikki kiva pitäisi säästää viikonloppuun? Arkeakin voi juhlistaa.

– Kun ihmiset tulevat, meillä on keittiössä yleensä vielä kaikki kesken. Se ei haittaa: siinä voi ottaa porukalla lasilliset viiniä ja kokata yhdessä. Joitakin vuosia sitten Hannan perheessä havahduttiin siihen, että maanantailla oli viikon huonoimman päivän maine. Arki rymisti päälle kivojen viikonloppujen jälkeen.

– Keksimme, että voisimme ruveta kehittämään maanantaista parempia. Meille on tullut tavaksi tehdä silloin jotain erityistä. Ostamme toisillemme kirpparilta pieniä lahjoja tai haemme vaikka täytekakun. Miksi kaikki kiva pitäisi säästää viikonloppuun, kun arkeakin voi juhlistaa?

Parisuhdeterapiaa treffeillä

Samanlaisia irtiottoja Hanna kertoo harrastavansa puolisonsa kanssa. Kun pariskunta löi hynttyyt yhteen seitsemän vuotta sitten, he päättivät, että jokaiseen kuukauteen on mahdutettava yksi treffipäivä. Vaikka yhteisen ajan löytäminen on välillä haastavaa, treffeistä on pidetty kiinni.

– Varsinkin kaksosten synnyttyä oivalsimme, että meillä pitää olla muitakin kuin äidin ja isän roolit. Aloimme hyödyntää enemmän mummien ja kummien apua. Kahdenkeskinen aika on kuin terapia. Mieltä painavista asioista pitää keskustella ajoissa eikä sitten, kun on jo ajettu nokkakolari. Hanna ei pelkää pyytää apua ystäviltä tai läheisiltä, jos tuntuu siltä, että omat voimat eivät riitä. Äitinä hän arvelee olevansa nykyään rennompi ja luottavaisempi kuin vanhemmuuden alkumetreillä 14 vuotta sitten.

Kahdenkeskinen aika on kuin terapia. Jokaiseen kuukauteen on mahdutettava yksi treffipäivä.

– Silloin kuuntelin kaikessa liikaa muiden mielipiteitä ja vertailin itseäni toisiin äiteihin. Nykyään minulla on vahva luottamus siihen, että tiedän itse parhaiten, mikä omien lasteni kanssa toimii. Ei ole katastrofi, vaikka välillä lipsutaan ruutuajoista. Tärkeintä on, että päälinjoista pidetään kiinni.

Vanhemmuudessa esimerkin voima on valtava. Kiusaamisesta kärsinyt Hanna on lasten seurassa tarkka siitä, kuinka hän puhuu muista ihmisistä. Hän ei usko asioiden piilotteluun eikä salailuun vaan haluaa keskustella aroistakin asioista avoimesti.

– Lapset ovat kuin sieniä, he imevät kaikki aikuisten sanomiset. Omat kiusaamiskokemukseni olen onnistunut kääntämään vahvuudeksi mutta en toivoisi sellaista omille lapsilleni enkä kenellekään muulle. Äidiltään Hanna kertoo oppineensa sitkeyttä. Vaikka tie on ollut välillä kivinenkin, Hanna on sisimmässään tiennyt, että hän voi tyttönä päästä minne tahansa.

– Tätä taustaa vasten on ollut todella mielenkiintoista päästä kolmen pojan äidiksi. Haluan heidän oppivan, että kaikkia tulee kunnioittaa sukupuolesta ja statuksesta riippumatta.

Irti somepaineista

Viime aikoina Hanna on miettinyt paljon myös sosiaalisen median vaikutusta ihmisten hyvinvointiin. Hän on ilahtuneena pannut merkille, että ankarimmasta täydellisyyden tavoittelusta on siirrytty entistä lempeämpien ihanteiden suuntaan. Toki vastuu omista valinnoista ja onnellisuudesta on aina viime kädessä ihmisellä itsellään.

– Jos tietynlaiset sometilit ja kuvat aiheuttavat jatkuvasti ahdistusta ja pahaa mieltä, ei sellaisia juttuja kannata seurata. Somessa on myös voimaannuttavia ihmisiä ja yhteiskunnallisesti tärkeitä keskusteluja. Itse seuraan tilejä, joissa puhutaan ilmastonmuutoksesta ja tasa-arvosta.

Työ digitaalisilla alustoilla on tasapainoilua myös vaikuttajille itselleen. Hanna päivittää Instagram-kanavaansa aktiivisesti mutta on opetellut pitämään myös somettomia päiviä. Vauvan syntyessä hän aikoo keskittyä uuteen perheenjäseneen ja jatkaa töitä lapsentahtisesti.

– Itseni tuntien tiedän, etten osaa luopua töistä kokonaan vaan tulen tekemään niitä varmasti äitiysvapaalla. Onneksi kannamme vastuun perheestä Joonaksen kanssa yhdessä. Lasten kasvattaminen pandemian jälkimaininkien ja ilmastonmuutosuhan keskellä on mietityttänyt myös Hannaa, mutta pelkäämään hän ei halua ruveta.

– Elämä on täynnä epävarmuutta, mutta negatiivisiin kieppeihin takertuminen on resurssien haaskausta. Päätin, että keskityn mieluummin iloa tuottaviin asioihin.

Jouluperinteet tuovat turvaa

Haastatteluhetkellä lokakuun lopulla suurinta nautintoa tarjoavat lähestyvä joulu ja ajatus siitä, että aattoa voi viettää vihdoin läheisten kanssa. Hanna uskoo, että pandemian pakottama eristäytyminen on saanut monen suomalaisen arvostamaan jälleen yhdessäoloa ja perhejuhlia.

– En ole varmaan ikinä ennen ollut näin innostunut joulusta. Ennen olisin hyvin saattanut varailla matkaa aatoksi, mutta nyt tuntuu kivalta ajatukselta koristella uusi koti juhlaan ja aloittaa täällä omat perinteet.

Lapsena Hanna vietti joulua yleensä isovanhempien luona Kainuussa. Mieleen ovat jääneet varsinkin aattoaamut, jolloin ukki nosti kuusen sisälle lastenlasten koristeltavaksi. Oksille päätyivät joka vuosi samat paperiset Suomen liput ja kiiltävät kuusenpallot. Mummu teki peruna- ja lanttulaatikot, ja kinkku paistettiin yöllä.

Lapsen silmin rutiinit ja perinteet loivat turvallisuuden tunteita

– Olen vasta aikuisiällä ymmärtänyt, kuinka tärkeitä samanlaisina toistuvat rutiinit ja perinteet olivat. Lapsen silmin ne loivat varmasti myös turvallisuuden tunteita, kun tiesimme jo etukäteen, missä järjestyksessä kaikki tapahtuu. Joulun jännittävimmät hetket Hanna koki aina jo ennen varsinaista aattoa, kun hän hiipi siskonsa kanssa mummolan kellarin lahjakätkölle.

– Heiluttelimme paketteja ja yritimme arvuutella, mitä niiden sisällä oli. Ikimuistoisin lahjani oli valkoinen hattu, jossa oli korvaläpät. Enää Hanna ei etsi perheen lahjakätköjä mutta tunnustaa hullaantuvansa paketeista yhä lapsenomaisesti. Hän käyttää paljon aikaa myös lahjojen valitsemiseen läheisille.

– Viime vuosina meidän perheessä on pyritty antamaan elämyslahjoja, mutta kovat kirjapaketit ovat yhtä ihania.

Rakkaudella leivottu leipä

Hanna tunnustaa ihailevansa ruoanlaittajia, jotka jaksavat keskittyä pieteetillä yhden reseptin tai ruokalajin hiomiseen. Lapsuudenmaisemissa Kainuussa mummo suhtautui intohimoisesti rieskojen ja makeiden herkkujen leipomiseen. Pellavaliinan alla oli aina uusi taikina kohoamassa.

– Leipominen on Kainuussa yhtä tärkeä vapaa-ajanviettotapa kuin neulominen tai television katselu. Ainakin minun lapsuudessani sitä tehtiin jatkuvasti. Hannakin nauttii rakkaudella tehdystä juurileivästä, jonka kuori rapsahtaa haukatessa. Paras leipä on sisältä kuohkea ja sopivan sitkoinen, saksanpähkinöillä maustettu. Vaikka Hanna on sukeltanut ruoanlaiton syövereissä jo työnsä puolesta vuosia, leipomisesta hän innostui vasta hiljattain.

– Leivonta vaatii tietyn mielentilan ja aikaa. Sitä ei voi lähteä tekemään hosuen. Ostin Tukholmasta viime reissullani leipäkirjoja, joita olen opiskellut kuluneen syksyn aikana. Aloittelen nyt ensin hiivakohotuksella, mutta seuraavaksi on tarkoitus siirtyä juurileivän saloihin. Jos leipurilla on aattona energiaa, joulupöytäänkin saattaa ilmestyä höyryävä uunituore limppu.

– Mutta siitäkään en halua ottaa paineita. Tärkeintä on, että saamme olla yhdessä.

Kuka

Kokki, ruokakirjailija ja somevaikuttaja Hanna Gullichsen, 42. Kotoisin Puolangalta.

Perhe

Asuu pääkaupunkiseudulla puolisonsa Joonas Laurilan, 14-vuotiaan esikoispojan ja 5-vuotiaiden kaksospoikien kanssa.

Juuri nyt

Hanna valmistautuu uuden perheenjäsenen syntymään. Vauvan laskettu aika on joulukuussa.